Minkä takia lääkäriksi?

Tätä kysymystä joudun kysymään itseltäni välillä, mutta ennen kaikkea sitä kysyy moni ystäväni tai tuttavani. Siihen tuntuu liittyvän paljon ennakkoluuloja ja epäilyjä. Toisaalta osa ihmisistä suhtautuu asiaan vilpittömästi kannustaen.

Moni tuntuu kyseenalaistavan uran valintani sekä ikään kuin testaavan sitä, että olisiko minusta lääkäriksi. Pohdin joskus mistä tälläinen käytös johtuu. Onko se epäluuloa toista kohtaan, onko se uhka heille, haenko statusta, juoksenko palkan perässä vai miksi haluan nyt lääkäriksi kun opintojen aika on ns. ohi ja perhettäkin pitäisi tämän ikäisenä perustaa?

Eikö ihmistä voi vain hyväksyä sellaisena kuin hän on ja tukea asioissa jotka ovat hänelle tärkeitä? Asia on tietenkin henkilökohtainen sillä kysyjä usein tietoisesti tai tietämättään kyseenalaistaa myös persoonaani. Olen kuitenkin yrittänyt katsoa asiaa objektiivisesti ja olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti.

Pääasiassa haen lääkikseen koska tarvitsen lääketieteen lisenssiaatin tutkinnon toimiakseni lääkärin työssä (Minusta tuskin tulee seuraavaa valelääkäriä). Tässä vaiheessa elämää hakeminen on toistaiseksi vielä mahdollista. Elämäntilanteeni ei sitä estä ja parisuhteeni sitäkin vähemmän. Parisuhteesta saan projektilleni voimaa. Vaikka en ikinä pääsisi lääketieteelliseen tiedekuntaan opin kuitenkin tästä prosessista valtavasti, saan uuden harrastuksen josta pidän eikä oppi toisaalta ojaan kaada.


Ennen kaikkea pidän työskentelystä ihmisten kanssa ja haluan auttaa heitä.  Nykyisessä työssäni ei olla ihmisten kanssa juurikaan tekemisissä lisäksi työni on liian rutiininomaista eikä tarjoa haasteita jotka pitäisivät minut intohimoisesti siinä kiinni. Lääkärin työssä tuskin tulee vastaan kahta samanlaista työpäivää. Ymmärrän, että edellinen lause sisältää niin hyvän kuin huonon sanoman ja olen siihen valmis. Lääkärin työssä saa tavata erilaisia ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Se on myös itsenäistä asiantuntijatyötä jossa kommunikoidaan ihmisten kanssa, mutta ennenkaikkea siinä on se auttamisen humaani puoli jota kovasti kaipaan nykyiseltä työltäni. En halua vain ratkaista ongelmia asiantuntijalähtöisesti, se ei ole mielestäni palkitsevaa.

Lääkärin uraan liittyy toki paljon ongelmiakin pelkän pääsykoevaiheen lisäksi. Kuten etiikka, miten sovittaa perhe-elämä yhteen hektisen uran ja työtuntien kanssa, miten selvitä paineessa ja tehdä oikeita päätöksiä sekä miten olla kunnollinen lääkäri jota potilaat voivat arvostaa ja johon he kerta toisensa jälkeen voivat luottaa. Jälkimmäinen tarkoittaa siis sitä, että lääkärinä ollaan 24-tuntia vuorokaudessa eikä julkisesti paheellinen elämä varmasti tule kysymykseen. Tämä korostuu etenkin pienellä paikkakunnalla. Olen käynyt nämä kysymykset mielessäni useaan otteeseen läpi ja uskon, että minusta on vastaamaan tähän haasteeseen. Epäilen, ettei hirveän moni lääkikseen hakija ole käynyt mielessään uraansa liittyviä kysymyksiä tästä näkökulmasta.

Tulevalla lääkärin uralla minua tuskin kiinnostaa tutkimus. Myöskään patologia ei tunnu olevan näin paperilla minun juttuni. Erikoistumiset jossa ylipäätään ei olla ihmisten kanssa tekemisissä eivät saa samanlaista poltetta aikaan. Jos ja kun pääsen sisään aion kuitenkin käydä erikoistumisvaihtoehdot läpi avoimin mielin enkä ottaa ennakkoasennetta jotain alaa kohtaan. Haluan korostaa nöyryyttä joka mielestäni (kaikella kunnioituksella) nuorilta lääketieteen kandidaateilta usein puuttuu.


Lääkärin urassa positiivisena puolena näen työn valtavan potentiaalin ihmisten auttamisessa, oman mielenkiintoni lääketiedettä kohtaan, itsenäisen työn, haasteet ja toki rahallisen korvauksen työstä ynnättynä hyvät työllisyysnäkymät. Käsittääkseni lääkäri voi nykyään melko vapaasti myös valita haluaako työssään tehdä paljon tunteja vai viettää esimerkiksi enemmän aikaa perheensa kanssa ja tehdä sen verran työtä kuin elämäntilanne sallii. Minä koen olevani perhekeskeinen ihminen tai ainakin haluan olla. Haluan pitää perheestäni huolta ja olla sille turvana, on se sitten taloudellista, lääketieteellistä, henkistä tai mitä vaan turvaa. Uskon, että uravalintani auttaa myös tässä asiassa paremmin vaikka en halua poissulkea samoja asioita nykyiseltä uraltanikaan. Nykyinen urani on vain paljon triviaalimpaa yhteiskunnan ja ennen kaikkea itseni kannalta.

Materiaaleista

Pieni lista opintomateriaaleista:

• Galenos - johdanto lääketieteen opintoihin 2010, 2005, 2003 [1]
• Valmennuskeskuksen teoria sekä harjoitusprujut kemia, fysiikka, biologia
• Kandiakatemian teoria, sekä harjoituskirja [2],[3]
• Dr. Alice Roberts - The Complete Human body [4]
• Ihmiskeho - Ensyklopedia [5]
• Matthew MacDonald - Näin kehosi toimii [6]
• Lääkäriksi [7]
• Pyramidi - Matematiikan teoria ja harjoitteet [8]

Jos keskittyisi olennaiseen tarvitsisi hallita ainoastaan Galenos jota pääsykokeessa tentataankin. Tarvitsen rinnalle kuitenkin muuta aineistoa havainnollistamaan asioita sillä Galenos havainnollistaa usein aika pelkistetysti asiat ja moni asia voi jäädä ymmärtämättä. Onneksi (?) nykyään käytössä on myös Youtube sekä Khan Academy tyyppiset palvelut havainnollistamaan asioita.

Pääsykoe ei mielestäni ole muutenkaan ainoastaan Galenoksen hallitsemista, käsittääkseni pääsykokeessa 2/3 on laskuja joita ei opita Gallesta. Pääsykokeeseen mennessä oletetaan, että laskut ovat jo hallussa. Periaatteessa ilmeisesti jos laskee todella hyvin pääsykokeessa pelkästään se voi riittää pääsyyn lääketieteelliseen tiedekuntaan jossain yksikössä.


Laskimeksi hankin Casion fx-991ES:n joka ei ole vielä läheskään tarpeeksi tuttu minulle pääsykoetta ajatellen.

Lähteet 
1. Galenos. Johdanto lääketieteen opintoihin (2010), Helsinki:WSOY
2. Lääketiede teoria (2011), Oulu: Kandiakatemia
3. Lääketiede harjoitukset (2011), Oulu: Kandiakatemia
4. Roberts, Alice (2010), The Complete Human Body. Dorling Kindersley
5. Parker, Steve (2010), Ihmiskeho - Ensyklopedia. Helsinki: Readme.fi
6. MacDonald, Matthew (2010), Näin kehosi toimii. Docendo
7. Lääkäriksi (2010), Helsinki: Duodecim
8. Pyramidi (1999), Hämeenlinna: Kirjayhtymä Oy
 
 

Aloittamisen vaikeus

On käsittämättömän vaikea alkaa laskemaan työpäivän jälkeen. Kävin kaupassa ja heitin ruoat jääkaappiin. Nyt tuijotan matikanlaskuja ja yritän motivoida itseäni ratkaisemaan niitä. Kuinka puistattavalta ajatukselta se tuntuukaan..

Miten te mahdolliset lukijat jaksatte? Henkilökohtaisesti uskon rutiiniin, jos ja kun siihen pääsee niin homma luistaa aivan kuten lenkkeilykin nihkeän aloittamisen jälkeen. 

Lukusuunnitelmani ei ole vielä valmis. Tässä vaiheessa en ajatellut lukea vielä Galenosta uudelleen (tai ennemmin sieltä mihin jäin), vaan panostaa enemmän laskurutiiniin. Myöhemmin voisin "palkita" itseäni Gallen sisällöllä. Tähtäimessä olisi, että lukisi ensin Galenoksesta seuraavan aiheen ja tekisi siihen liittyviä laskuja. Toisaalta laskut vaativat eniten aikaa ja keskittymistä ja niitä olisi ehkä viisasta tehdä ennen lukemista.

Tästäkin olisi kiva saada palautetta, minkälaisia lukusuunnitelmia, tekniikoita ja aikatauluja muilla hakijoilla on?

ps. Viimeaikoina olen lähinnä kahlannut läpi Lääkäriksi kirjaa ja pohtinut sen sisältöä joka on toistaiseksi käsitellyt lähinnä lääketieteen historiaa, etiikkaa, sekä lyhyitä haastatteluja eri alojen lääkäreistä. Tämä puhtaasti mielenkiinnon ja tajunnan laajentamiseksi ja se on toki oiva tapa vältellä niitä laskareita.

Diletantti esittäytyy

Olen kolmekymppinen mies joka on päättänyt hakea lääkikseen. Blogini tulee olemaan jonkunlainen kanava purkaa lukuahdistusta, toimia muistiinpanoina sekä, ehkä tietynlaisena kannustimena ja keskustelukanavana itselleni että teille muille.

Olen jo työelämässä ja minulla on hyvä ura jossa olisi paljon potentiaalia. En silti ole tyytyväinen “alan valintaani” ja olen tullut elämässäni sellaiseen pisteeseen, että haluan toteuttaa itseäni. Pienenä haaveilin usein lääkärin ammatista, mutta lääkäri oli minulle vain tuntematon sankari josta isäni tiesi kertoa, että heillä on iso palkka. Suvussani ei ole yhtään lääkäriä enkä tuntenut heitä mitään muutakaan kautta. Lääkärit tulivat kuulemma usein lääkärisuvuista ja pitivät omistaan hyvää huolta opintopaikkoihin haettaessa. Porvarien touhua kerrottiin. Tuntui aika mahdottomalta ajatukselta, että minusta tulisi koskaan lääkäri. Meidän perhe ei kuulemma ollut porvareita. Eikä me oltu liioin akateemisiakaan. Akateemisesta urastakaan ei juuri koskaan keskusteltu, se oli jotain tuntematonta jossain kaukaisuudessa. Aikanaan äitini koitti kovasti patistaa ylioppilaslakin perään sillä seurauksella, että sain orastavan kouluallergian ja heitin koko koulunkäynnin läskiksi. Niinpä tämän ja muiden asioiden valossa myöhemmin hylkäsin ajatuksen lääkärin urasta melkein 20-vuodeksi. Tänä aikana jätin myös lukio-opinnot kesken ja suoritin ammattitutkinnon. Amispohjalta ei varmaan usein tulla lääkäreiksi, mutta tästä nyt kuitenkin ponnistetaan.

Pienenä kokemukseni lääkärikäynneistä eivät koskaan olleet kovin kummoisia. Joskus nappulana koin niin kovaa epäluottamusta hoitavaa lääkäriäni kohtaan, etten antanut hänen koskea silmääni sillä seurauksella, että sairaalareissuhan siitä tuli. Roska poistettiin leikkaussalissa nukutuksessa joka näin aikuisiällä tuntuu varsin huvittavalta ajatukselta (tästä huolimatta pystyn nykyään ihan hyvin käyttämään piilareita).

Nuorena minua hoitaneet lääkärit eivät juuri osanneet vuorovaikutustaitoja tai empatiaa. Yleensä vaivojani vähäteltiin ja ylenkatsottiin. “No sinun ihosihan nyt on tuollainen hikoilevaa tyyppiä, ei noille mitään mahda!” -tokaisi lääkäri jolle menin valittamaan ala-selässäni olevista paiseista. Paiseet ovat kiusallisia eivätkä ne ole hävinneet mihinkään vielä tässä iässäkään. Jokin kannustava ja “avaava” diagnoosi olisi ollut avuksi. Olisihan se kieltämättä ollut helpottavaa jos olisi tiennyt ettei asiasta tarvitse olla huolissaan. Tuli lähinnä mieleen kyyninen ja sisäänpäin sulkeutunut lekuri jota kehtasin häiritä. Asia jäi tietenkin silloin vaivaamaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Myöhemmin pelkäsin, että paiseistani puhkeaa fistula. Nuoruudessani ei vielä ollut käytössä Wikipediaa tai nettiä ylipäätään. Joka Kodin lääkintä-opukseen luotettiin jos ei lääkäriä kehdattu vaivata.

Myöhemmin muistan väitelleen nuoren naislääkärin kanssa kuulotarkastuksesta jonka olin jo taannoin suorittanut armeijassa. Hänen mielestään minun pitäisi tehdä kuulotesti koska se kuuluu työhönottotarkastukseen. Minä olin sitä mieltä, että tähän ei ole mitään tarvetta eikä kuuloni ole muuttunut mihinkään. Muistin tarkkaan alenemani ja kerroin ne hänelle. Väittelyn päätteeksi hän suivaantui ja sanoi “ENTÄS JOS SINULLA ON AIVOKASVAIN SIELÄ?!” Sen jälkeen kävin nöyrästi kuulotestissä.

Näin jälkikäteen ajateltuna olin varmasti ahdistunut kuulokokeesta sillä en halunnut kohdata kuulon alenemaani ja koko asia harmitti ylipäätään. Varoituksista huolimatta Prodigy kuulosti teininä liian hyvältä ja armeija hoiti loput. Lopulliset arvot noin -30 dB oikeassa @ 4000 Hz. Vasemman arvoja en enää muista, mutta se on parempi. Suhinaa ja huminaa kuuntelen yleensä nukkumaan mennessäni.

Armeijassa sitten elin elämäni stressaavinta aikaa poissa vanhempieni jaloista linnakesaarella joka tuntui olevan kuin kauhuelokuvasta. Armeijan arki oli kovaa ja epähygieenistä. Asiaa ei auttanut sekään, että kotopuolessa vanhempani ilmoittivat eroavansa. Altistin päivittäin käsiäni aserasvoille ja muille kemikaaleille ja niinpä se lopulta puhkaisi kroonisen ihottuman käsissäni Pompholyx / Dyshidroosi -ekseeman.

Työelämään siirtyessäni olen päässyt hyvien lääkärien hoitoon. Suurimpana inspiraationa koko projektilleni on työpaikkani työterveyslääkäri.  Hän on esimerkillisen empaattinen, rento ja huolehtiva lääkäri. Olen monta kertaa käynyt kaupungin terveydenhuollossa vain siksi, että sitäkin on hauska kokeilla yksityisten sijaan. Olen joka kerta joutunut pettymään. Tasoero on vaan järjetön. On kyse sitten yksittäisistä lääkäreistä, prosessista miten potilasta ohjataan, itse fasiliteeteista, diagnostiikasta, ihan kaikesta. Onneksi pelastus on aina ollut kännykkäsoiton päässä. Työterveyslääkärini on neuvonut minua usein eteenpäin lähimpään yksityiseen tarpeelliseen tutkimukseen.

Työyhteisöni myös kokee, että työterveyslääkärillemme voi kertoa mistä vaan vaivoista ja niihin saa aina apua. Juuri niin kuin terveydenhuollon pitääkin toimia. Työpaikallani on järjestetty mm. terapeutti kerran viikossa jolle varmasti löytyy käyttäjiä niin perhetaustojen, henkilökohtaisten tarpeiden ja muuttavan työelämän luoman ahdistuksen takia. Työterveyslääkäri pitää myös luentoja työssä jaksamisesta ja arjessa selviytymisestä. Hän on kerta kaikkiaan loistava työterveyslääkäri ja koen jopa ahdistavaksi sen tiedon, että lähiaikoina hän luultavasti jää eläkkeelle.

Työterveyslääkärini kautta olen saanut sairauksiini helpotusta usean erikoislääkärin voimin ja olen todella päässyt kokemaan oikeasti välittäviä lääkäreitä. Harmikseni joudun toteamaan, että paikkakunnallani hyvä hoito tarkoittaa yhtä kuin sosiaalista statusta eli kallista yksityishoitoa työpaikan sairasvakuutuskassan kautta. Pitkän kyynisen vaiheen jälkeen uskoni lääkärikuntaan on kuitenkin vähitellen palautunut.

Lopullisen töytäisyn projektilleni antoi tyttöystäväni johon tutustuin muutama vuosi sitten. Hän on aikanaan käynyt hakuprosessin läpi lääkikseen ja valmistautuu nyt urallaan tutkijakouluun hakemiseen. Kuultuaan haaveistani hän on jaksanut kannustaa minua pyyteettömästi niin mahdottomalta tuntuvan ajatuksen kanssa. Hän pystyy valmentamaan ja kannustamaan sekä antamaan käytännön opetukset kun en pääse projektissani eteenpäin. Ilman häntä en edes vaivautuisi katsomaan koko tuulimyllyä päin.

Nyt kuitenkin härkää sarvista jos aion joskus päästä lähellekään työterveyslääkärini asettamaa referenssiä.