Olen kolmekymppinen mies joka on päättänyt hakea lääkikseen. Blogini tulee olemaan jonkunlainen kanava purkaa lukuahdistusta, toimia muistiinpanoina sekä, ehkä tietynlaisena kannustimena ja keskustelukanavana itselleni että teille muille.
Olen jo työelämässä ja minulla on hyvä ura jossa olisi paljon potentiaalia. En silti ole tyytyväinen “alan valintaani” ja olen tullut elämässäni sellaiseen pisteeseen, että haluan toteuttaa itseäni. Pienenä haaveilin usein lääkärin ammatista, mutta lääkäri oli minulle vain tuntematon sankari josta isäni tiesi kertoa, että heillä on iso palkka. Suvussani ei ole yhtään lääkäriä enkä tuntenut heitä mitään muutakaan kautta. Lääkärit tulivat kuulemma usein lääkärisuvuista ja pitivät omistaan hyvää huolta opintopaikkoihin haettaessa. Porvarien touhua kerrottiin. Tuntui aika mahdottomalta ajatukselta, että minusta tulisi koskaan lääkäri. Meidän perhe ei kuulemma ollut porvareita. Eikä me oltu liioin akateemisiakaan. Akateemisesta urastakaan ei juuri koskaan keskusteltu, se oli jotain tuntematonta jossain kaukaisuudessa. Aikanaan äitini koitti kovasti patistaa ylioppilaslakin perään sillä seurauksella, että sain orastavan kouluallergian ja heitin koko koulunkäynnin läskiksi. Niinpä tämän ja muiden asioiden valossa myöhemmin hylkäsin ajatuksen lääkärin urasta melkein 20-vuodeksi. Tänä aikana jätin myös lukio-opinnot kesken ja suoritin ammattitutkinnon. Amispohjalta ei varmaan usein tulla lääkäreiksi, mutta tästä nyt kuitenkin ponnistetaan.

Pienenä kokemukseni lääkärikäynneistä eivät koskaan olleet kovin kummoisia. Joskus nappulana koin niin kovaa epäluottamusta hoitavaa lääkäriäni kohtaan, etten antanut hänen koskea silmääni sillä seurauksella, että sairaalareissuhan siitä tuli. Roska poistettiin leikkaussalissa nukutuksessa joka näin aikuisiällä tuntuu varsin huvittavalta ajatukselta (tästä huolimatta pystyn nykyään ihan hyvin käyttämään piilareita).
Nuorena minua hoitaneet lääkärit eivät juuri osanneet vuorovaikutustaitoja tai empatiaa. Yleensä vaivojani vähäteltiin ja ylenkatsottiin. “No sinun ihosihan nyt on tuollainen hikoilevaa tyyppiä, ei noille mitään mahda!” -tokaisi lääkäri jolle menin valittamaan ala-selässäni olevista paiseista. Paiseet ovat kiusallisia eivätkä ne ole hävinneet mihinkään vielä tässä iässäkään. Jokin kannustava ja “avaava” diagnoosi olisi ollut avuksi. Olisihan se kieltämättä ollut helpottavaa jos olisi tiennyt ettei asiasta tarvitse olla huolissaan. Tuli lähinnä mieleen kyyninen ja sisäänpäin sulkeutunut lekuri jota kehtasin häiritä. Asia jäi tietenkin silloin vaivaamaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Myöhemmin pelkäsin, että paiseistani puhkeaa fistula. Nuoruudessani ei vielä ollut käytössä Wikipediaa tai nettiä ylipäätään. Joka Kodin lääkintä-opukseen luotettiin jos ei lääkäriä kehdattu vaivata.
Myöhemmin muistan väitelleen nuoren naislääkärin kanssa kuulotarkastuksesta jonka olin jo taannoin suorittanut armeijassa. Hänen mielestään minun pitäisi tehdä kuulotesti koska se kuuluu työhönottotarkastukseen. Minä olin sitä mieltä, että tähän ei ole mitään tarvetta eikä kuuloni ole muuttunut mihinkään. Muistin tarkkaan alenemani ja kerroin ne hänelle. Väittelyn päätteeksi hän suivaantui ja sanoi “ENTÄS JOS SINULLA ON AIVOKASVAIN SIELÄ?!” Sen jälkeen kävin nöyrästi kuulotestissä.
Näin jälkikäteen ajateltuna olin varmasti ahdistunut kuulokokeesta sillä en halunnut kohdata kuulon alenemaani ja koko asia harmitti ylipäätään. Varoituksista huolimatta Prodigy kuulosti teininä liian hyvältä ja armeija hoiti loput. Lopulliset arvot noin -30 dB oikeassa @ 4000 Hz. Vasemman arvoja en enää muista, mutta se on parempi. Suhinaa ja huminaa kuuntelen yleensä nukkumaan mennessäni.
Armeijassa sitten elin elämäni stressaavinta aikaa poissa vanhempieni jaloista linnakesaarella joka tuntui olevan kuin kauhuelokuvasta. Armeijan arki oli kovaa ja epähygieenistä. Asiaa ei auttanut sekään, että kotopuolessa vanhempani ilmoittivat eroavansa. Altistin päivittäin käsiäni aserasvoille ja muille kemikaaleille ja niinpä se lopulta puhkaisi kroonisen ihottuman käsissäni Pompholyx / Dyshidroosi -ekseeman.

Työelämään siirtyessäni olen päässyt hyvien lääkärien hoitoon. Suurimpana inspiraationa koko projektilleni on työpaikkani työterveyslääkäri. Hän on esimerkillisen empaattinen, rento ja huolehtiva lääkäri. Olen monta kertaa käynyt kaupungin terveydenhuollossa vain siksi, että sitäkin on hauska kokeilla yksityisten sijaan. Olen joka kerta joutunut pettymään. Tasoero on vaan järjetön. On kyse sitten yksittäisistä lääkäreistä, prosessista miten potilasta ohjataan, itse fasiliteeteista, diagnostiikasta, ihan kaikesta. Onneksi pelastus on aina ollut kännykkäsoiton päässä. Työterveyslääkärini on neuvonut minua usein eteenpäin lähimpään yksityiseen tarpeelliseen tutkimukseen.
Työyhteisöni myös kokee, että työterveyslääkärillemme voi kertoa mistä vaan vaivoista ja niihin saa aina apua. Juuri niin kuin terveydenhuollon pitääkin toimia. Työpaikallani on järjestetty mm. terapeutti kerran viikossa jolle varmasti löytyy käyttäjiä niin perhetaustojen, henkilökohtaisten tarpeiden ja muuttavan työelämän luoman ahdistuksen takia. Työterveyslääkäri pitää myös luentoja työssä jaksamisesta ja arjessa selviytymisestä. Hän on kerta kaikkiaan loistava työterveyslääkäri ja koen jopa ahdistavaksi sen tiedon, että lähiaikoina hän luultavasti jää eläkkeelle.
Työterveyslääkärini kautta olen saanut sairauksiini helpotusta usean erikoislääkärin voimin ja olen todella päässyt kokemaan oikeasti välittäviä lääkäreitä. Harmikseni joudun toteamaan, että paikkakunnallani hyvä hoito tarkoittaa yhtä kuin sosiaalista statusta eli kallista yksityishoitoa työpaikan sairasvakuutuskassan kautta. Pitkän kyynisen vaiheen jälkeen uskoni lääkärikuntaan on kuitenkin vähitellen palautunut.
Lopullisen töytäisyn projektilleni antoi tyttöystäväni johon tutustuin muutama vuosi sitten. Hän on aikanaan käynyt hakuprosessin läpi lääkikseen ja valmistautuu nyt urallaan tutkijakouluun hakemiseen. Kuultuaan haaveistani hän on jaksanut kannustaa minua pyyteettömästi niin mahdottomalta tuntuvan ajatuksen kanssa. Hän pystyy valmentamaan ja kannustamaan sekä antamaan käytännön opetukset kun en pääse projektissani eteenpäin. Ilman häntä en edes vaivautuisi katsomaan koko tuulimyllyä päin.
Nyt kuitenkin härkää sarvista jos aion joskus päästä lähellekään työterveyslääkärini asettamaa referenssiä.